First look - ja potrettikuvauksen jälkeen palasimme juhlatilaamme, jossa meitä odotti maistraatista tullut vihkijämme ja kaksi ystäväämme, jotka olimme pyytäneet avioliiton virallisiksi todistajiksi. Allekirjoitimme vihkipaperin ja vihkijä varmisti todistajien henkilöllisyyden, ja näin virallinen osuus oli ohi varmaan minuutissa. Sitten muut lähtivät vihkipaikalle, ja minä jäin yksin Ruutikellarin pimeään käytävään odottamaan. Tämä oli jännittävä ja jollain tapaa merkittävä hetki, ja tuntuu varsinkin näin jälkeenpäin tärkeältä, että minulla oli tuollainen muutaman minuutin täysin "yksinäinen" tauko ennen vihkimistä.
Isäni tuli hakemaan minua ja kävelimme yhdessä vihkipaikkana toimivan Komendantin puutarhan luo. Olimme alusta asti toivoneet ulkovihkimistä, ja puutarhan vinkkasi alkuperäistä hääpaikkaamme Tenalji von Ferseniä esitellyt Suomenlinnan työntekijä. Puutarha sijaitsee aivan Tenaljin vieressä, joten se oli todella kätevä paikka alkuperäisen suunnitelman mukaan, mutta onneksi Ruutikellaristakaan ei ollut sinne kuin muutaman sadan metrin matka. Säätila piti meidät jännityksessä loppuun asti, mutta vihkimisen ajaksi saatiin poutainen sää ja aurinkokin tuli esiin sen aikana!
Kaasot odottivat meitä puutarhan ulkopuolella (tarhaa ympäröi aita ja syreenipensaita, joten vieraat eivät nähneet tuloamme). Tässä kohtaa päivää minua jännitti eniten. Sitten merkki annettiin ja häämessuilta bongaamani yhtye Trio Lyhty alkoi soittaa sisääntulomusiikkiamme eli Enyan May It Be -kappaletta, joka on tuttu Taru sormusten herrasta -elokuvista. Tuo kappale on herkistyttänyt aina kun olen kuullut sen häiden jälkeen, ja se onkin noussut minulle häämusiikeista tärkeimmäksi esim. häätanssin sijaan. Kaasot astelivat puutarhaan ja minä seurasin isäni kanssa. Olin häissä valtaosin nauravaisella mielellä, mutta kun kävelin "alttarilla" odottavaa Charlieta kohti, silmäni kyllä kostuivat.
Vihkijä oli lähettänyt meille virallisen vihkikaavan sekä pari ehdotusta vihkipuheesta, mukaanlukien hänen aiemminkin käyttämänsä englanninkielisen puheen. Koostimme itse näiden perusteella toivomamme vihkipuheen ja kirjoitimme lisäksi omat alkusanat sekä suomeksi että englanniksi. Vihkijä puhui siis molemmilla kielillä läpi tilaisuuden ajan.
Kirjateeman mukaisesti vihkimisessä kuultiin kaksi luentaa, joista molemmat olivat pätkiä romaaneista. Ensin ystävämme teatterikerhosta luki englanniksi pätkän Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, minkä jälkeen serkkuni luki suomenkielisen kappaleen Minna Rytisalon Rouva C. -romaanista. Ylpeys ja ennakkoluulo oli meille molemmille selkeä valinta englanninkieliseen tekstiin, mutta suomenkielistä mietin pidempään. Halusin sen olevan suomalaisesta kirjasta eikä vain suomeksi käännetystä, mutta minulla ei ole mitään suomalaista ikisuosikkia, josta olisi löytynyt tilaisuuteen sopiva pätkä. Muumikirjoja mietin, mutta nekin on alkujaan kirjoitettu ruotsiksi. Olin jo keväällä tykästynyt Rouva C:hen, ja siinä onkin useita kauniita, myös avioliittoa käsitteleviä kohtia, joista sopiva pätkä lopulta löytyi. Tiesin serkkunikin pitäneen tuosta kirjasta, joten tuntui luontevalta pyytää häntä lukemaan teksti. Oli ihanaa, että niin monella läheisellämme oli rooli jo vihkimisessä.
Luentojen jälkeen oli h-hetken vuoro. Minulle kysymys esitettiin suomeksi ja Charlielle englanniksi. Minusta tämä oli ainoa oikea vaihtoehto, vaikka kumpikin olisi selvinnyt tilanteesta myös toisen kielellä. Sormustenvaihdon ja suudelman jälkeen jäimme hetkeksi kuuntelemaan poistumismusiikkiamme ennen kuin astelimme ulos puutarhasta. Poistumismusiikkina toimi Elton Johnin Can You Feel the Love Tonight, joka on ollut Leijonakuningas-elokuvan myötä elämässäni aina läsnä ja merkitsee minulle paljon. Kun näimme sen Trio Lyhdyn biisilistassa, valinta oli selvä. Oli kiva, että saimme saapumis- ja poistumismusiikkien myötä molemmille tärkeät leffat osaksi seremoniaa.
Odottelimme puutarhan ulkopuolella musiikin loppumista, minkä jälkeen isoveljeni kuulutti meidät uudestaan sisään, ja vieraat puhaltelivat ahkerasti saippuakuplia, jotka kaasot olivat jakaneet ennen tilaisuuden alkua. Kävelimme takaisin "alttarille", jossa vihkijä antoi meille virallisen vihkitodistuksen. Trio Lyhdylle esitettyjen kiitosten ja aplodien jälkeen valokuvaaja otti ohjat käsiinsä ryhmäkuvia varten. Kuvien ottamisen jälkeen lähdimme n. 20-päisen vierasjoukon kanssa kävelemään Ruutikellarille.
Vihkiminen oli tunteellinen hetki monella tapaa, eikä vähiten siksi, että kukaan Charlien perheestä ei päässyt koronan takia paikalle. Kuten olen aiemmin kirjoittanutkin, tätä ehdittiin (ainakin minun osaltani) itkeä monet kerrat jo kauan ennen häitä, joten meillä oli aikaa hyväksyä tilanne sellaisena kuin se oli. Niinpä asia ei vaivannut itse päivänä, vaan saatoimme keskittyä juhlimaan niiden läheisten kanssa, jotka paikalla olivat. Charlien perhe pääsi kuitenkin onneksi näkemään vihkimisen suorana, sillä eräs ystäväni oli jo aiemmin tarjoutunut kuvaamaan tilaisuudesta livestriimin. Tämä onnistui paremmin kuin kukaan varmaan osasi odottaa, ja suoraa videota katsottiin muistaakseni kahdestakymmenestä eri taloudesta. Olemme todella kiitollisia ystävällemme siitä, että hän mahdollisti Englannin puolen mukanaolon tällä tavoin.
Hauska jälkeenpäin paljastunut juttu oli se, että Charlie oli kuulemma pyytänyt pikkuveljeäni sormusvastaavaksi vasta viitisen minuuttia ennen seremonian alkua. Alun perinhän Charlien kanssa alttarilla olisivat seisseet bestmanit, mutta kaksi veljeäni toimivat mainioina tuuraajina. Olimme jostain syystä ajatelleet ensin, että vain isoveljeni olisi seissyt edessä, mutta olen tosi iloinen, että Charlie keksi pyytää sinne myös toista veljeäni. Veli itsekin oli kuulemma tyytyväinen, ettei ollut tiennyt tästä ja siten joutunut jännittämään sormusvastuuta etukäteen, mutta oikein mallikkaasti hän homman hoiti!
Sellainen oli siis meidän vihkimisemme! Mikään ei olisi voinut sujua paremmin, ja koko päivän ja sen jälkeenkin kestänyt lämmön tunne siitä, että kaikki vieraamme olivat tosiaan tulleet paikalle meitä varten meitä juhlimaan, alkoi heti kun näin juhlaväen ensimmäistä kertaa vihkimisen alussa.
Kuvat: Marko Laukkarinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti