Häämenun suunnittelu ja ruokailu

Yhtenä häiden monista kohokohdista mieleen ovat jääneet herkulliset ruoat! Cateringiksi valitsimme Pitopalvelu Huplin jo melkein puolitoista vuotta ennen häitä, eikä hyvä ensivaikutelma hiipunut kertaakaan yhteistyön aikana - päinvastoin! Yhteydenpito Huplin kanssa sujui sulavasti ja nopeasti, ja kaiken kruunasivat mahtava palvelu hääpäivänä ja suussasulavat tarjoilut. Vähemmälläkin tullee selväksi, että suosittelemme Huplia täysin rinnoin!

Häämenun suunnittelupalaveri pidettiin helmikuussa eli noin 4 kk ennen häitä Huplin toimistolla Espoossa. Tässä vaiheessa suunnittelimme kirkasotsaisesti edelleen reilun 100 hengen häitä. Huplin Samin kanssa käytiin läpi häiden aikataulu ja ohjelma, ja hän kertoi, paljonko aikaa pitopalvelu tarvitsisi saapumisesta tarjoilun aloitukseen ja niin edelleen. Saimme myös erittäin hyviä vinkkejä ja tietoja juomapuolen suunnitteluun sekä määrien että laatujen kannalta. Teimme myös alustavat valinnat Huplin eri menuvaihtoehdoista. Palaverin jälkeen saimme sähköisen linkin, jossa valinnat, vierasmäärä ja muut tiedot tuli vahvistaa viimeistään kaksi viikkoa ennen häitä.

Pitopalvelu osoittautui myös hyvin joustavaksi, kun suunnitelmat muuttuivat koronatilanteen takia. Normaalitilanteessa heidän minimivaatimuksensa vierasmäärälle olisi ollut 40 henkeä ja Suomenlinnaan 60 henkeä (logistiikan vuoksi), mutta iloksemme Hupli suostui tulemaan Suomenlinnaan vain 30 hengen juhliamme varten. Tämä varmaankin aiheutti suhteellisen lisäyksen hintaan, mutta maksoimme mielellämme myös siitä, että saimme muuten pitäytyä suunnitelmassa. Ruokalistaa ei tarvinnut muuttaa, ja uusi juhlatilamme Ruutikellarikin oli Huplille ennestään tuttu.

Tällaisia ruokia valitsimme:

Varsinaista tiettyä pääruokaa ei ollut, vaan kaikki ruokalajit olivat melko alkupalamaisia ja esillä samaan aikaan. Pidämme molemmat kovasti lohesta, joten halusimme sitä listalle ainakin parissa eri muodossa. Meillä oli mielessä myös ulkomaalaiset vieraat, joille halusimme tarjota edes joitain suomalaisia makuja. Tästä syystä menuun valikoitui lohen lisäksi myös savupororullat. Vaikka ulkomaalaisia syöjiä ei lopulta ollutkaan, olimme valintoihin erittäin tyytyväisiä joka tapauksessa. Etenkin leppäsavustetulle lohelle täytyy antaa erikoismaininta! Sen herkullisuudesta kertoo jotain se, että kalaa inhoava ystäväni sanoi melkein jopa pitäneensä siitä! :D Tilasimme Huplilta myös hääkakun, mutta siitä ja valitsemistamme juomista voisin kirjoittaa erikseen. 

Ruokailu toteutettiin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti buffetmuodossa, ja siirryimme syömään aika lailla suoraan juhlapaikalle saavuttuamme vihkimisen jälkeen. Olin iloinen siitä, että ruoka maistui hyvin - ehkä lähes koko päivän kestänyt rento fiilis auttoi asiaa. Tosin minulle nyt maistuu melkein aina!

Oli kiva kuulla myös vierailta, että ruoka oli ollut mieleen. Monien santsauksesta huolimatta ruokaa jäi yli niin paljon, että söimme sitä valehtelematta vielä viikon häiden jälkeen muutaman ystävän ja perheenjäsenenkin avustuksella. Tämä ei tietenkään haitannut ollenkaan, vaan oli pikemminkin luksusta saada nauttia ammattilaisten laittamasta herkkuruoasta vielä noin pitkään.

Kiitos vielä Pitopalvelu Huplille, joka teki osaltaan hääpäivästä niin onnistuneen! Toivottavasti tästä postauksesta on apua erityisesti sille lukijalle, joka kaipaili kokemuksia Huplista. Minuun voi olla myös yhteydessä blogin sähköpostiin (löytyy sivupalkista oikealta), jos yksityiskohtaisempi tieto esim. menu- ja tarjoiluvaihtoehdoista kiinnostaa tai on mitä tahansa muuta kysyttävää. :) 

Kuvat: Marko Laukkarinen

Kampaus ja meikki kahden koevedon jälkeen

Minulla ei ollut kovin selkeää ajatusta hääkampauksesta ja -meikistä varsinkaan ennen hääpuvun hankintaa. Meikkaan kyllä arjessa, mutta hiuksia en osaa laittaa ollenkaan, ja harvassa ovat ne kerrat, kun minulla ylipäätään on ollut varsinainen kampaus. Vintagetyyliä ihailen näissäkin, mutta en halunnut häämeikkiin esim. 50-luvun tyyliä kirkkaanpunaisine huulineen, vaan toivoin vähän luonnollisempaa olemusta. Kampaukseen kaavailin aluksi sormilaineita tai muuta vastaavaa 20- tai 30-luvun tyyliä. Kun päädyin lopulta valitsemaan korkeakauluksisen hääpuvun, hiusajatukset vaihtuivat korkeaan nutturaan ja aikakausi-inspiraatio 1900-luvun ensimmäiselle kymmenelle edvardiaaniseen aikaan. 

Nämä ajatukset mielessäni lähdin koekampaukseen ja -meikkiin Irina Arvokkaan luo huhtikuussa. Näytin hänelle muutamia mallikuvia ja yritin muotoilla pohdintojani sanoiksi parhaani mukaan. Meikistä en osannut sanoa muuta kuin "ruskeasävyistä ja mattaa, ja aika luonnollista" (perussilmämeikkityylini arjessa) ja "punaiset huulet, mutta ei kirkkaanpunaiset". Kampausideaa kuvailin rennoksi ja romanttiseksi.

Tässä ensimmäisen harjoituskerran tulokset:

Kampaus oli mielestäni jo ensimmäisessa vaiheessa hyvin onnistunut epämääräisten selitysteni mukaan. Sen nähtyäni kuitenkin tajusin, että halusin sittenkin vähän viimeistellymmän näköisen kampauksen, enkä niin rentoa kuin olin alun perin ajatellut. Minulla on aika pörröiset hiukset, enkä halunnut sen näkyvän hääkampauksessa niin selvästi. Toivoin myös ohimoille jotain ekstraa, jonkinlaista kieputusta tai kiharaa, jotta kampausta näkyisi muutenkin kuin takaapäin. Muuten hiustyyli tavoitti toivomani, joten sovimme, että hääpäivänä Irina tekee käytännössä saman kampauksen, mutta nämä muutokset huomioiden.

Myös meikin suhteen Irina teki täsmälleen sen mitä olin pyytänyt, mutta jokin siinä kuitenkin jäi mietityttämään. En osannut sanoa paikan päällä, mitä olisin toivonut muutettavan, mutta kotona jonkin aikaa pohdittuani ymmärsin, että näytin oikeastaan aika samalta kuin normaalistikin (vaikka Irinan tekemä meikki olikin paljon parempi kuin mihin itse olisin pystynyt). Luonnollinen tyyli ei siis tainnutkaan olla sitä, mitä nimenomaan häämeikiltä halusin. Jälkeenpäin ajattelin, että ehkä olisin saanut meikistä parempaa osviittaa, jos siinä olisi käytetty irtoripsiä. En kuitenkaan tajunnut pyytää niitä itse tilanteessa, kun ajattelin jostain syystä, ettei niitä harjoitusmeikeissä käytetä. 

Parin päivän pohdiskelun jälkeen päädyin varaamaan Irinalta toisen koevedon. Minusta tuntui tyhmältä ja vähän nololtakin, mutta ilman sitä minulla olisi ollut epävarma olo oman hääulkonäköni suhteen, ja sitä en halunnut missään nimessä. Kirjoitin toiveita ylös mahdollisimman tarkkaan ja etsin lisäksi Irinan omasta portfoliosta pari esimerkkikuvaa, joissa oli mielestäni kiva silmämeikki. 

Ja toisella kerralla sain juuri sen vau-fiiliksen, jota häämeikiltään toivoisi! Uusi silmämeikki oli paljon tummempi ja siinä oli myös hieman hohtoa, jota halusin mutta en ollut osannut pyytää. Myös kulmakarvoihin käytettiin tummempaa sävyä. Päädyimme myös käyttämään omaa vanhaa huulipunaani, joka ei ole niin matta kuin ekalla kerralla käytetty nestemäinen huulipuna. Lisäksi oman punan kirsikkainen sävy sopi minulle mielestäni paremmin kuin alkuperäinen puna, tai ainakin se tuntui omemmalta. Näillä eväillä oli hyvä jatkaa kohti hääpäivää, enkä ollut enää lainkaan huolissani. 

Hääpäivänä Irina teki samat kuviot kuin toisessa koevedossa, mutta lisäksi kampaukseen tuli sinivalkoinen kukkakoriste (kirjoitan häiden kukista lisää myöhemmin) ja tietenkin myös huntu. Olin myös värjäyttänyt hiukseni hääpäivää varten punertaviksi, mikä teki lookista hieman erilaisen. Olen ollut "punapää" melkein jatkuvasti 18-vuotiaasta asti, mutta parin viime vuoden aikana olen pikku hiljaa palannut omaan perusväriini. Hääpäiväksi halusin kuitenkin palata taas punaiseen, sillä se on jollain tapaa jäänyt osaksi identiteettiäni ja tuntuu aika omalta. Ja tykkään siitä, millaisen kontrastin hiukset ja valkoinen hääpuku loivat. 

Olen huipputyytyväinen kampaukseen ja meikkiin, ja niin onnellinen, että "uskalsin" varata uuden koevedon. Kannatan ehdottomasti olemaan rehellinen itselleen, koska jos hääpäivänä ei tunne olevansa kaunis ja upea, niin se voi vaikuttaa tunnelmaan paljonkin. Eikä hyvältä tuntuviin ajatuksiin ja ideoihin ole pakko sitoutua, jos ne sitten tökkivätkin omalla naamalla ja hiuksissa nähtynä. Itse luulin haluavani samantyyppisen lookin kuin mihin olen tottunut, mutta totuus olikin se, että halusin jotain ihan erilaista, näyttävää ja juhlavaa. Minulla ei ole ikinä ollut niin voimakasta meikkiä kuin häissä, eikä välttämättä tule tämän jälkeen olemaankaan, mutta hääpäivään se oli täysin oikea valinta! 

Viisi viimeistä kuvaa: Marko Laukkarinen

Vihkiminen Komendantin puutarhassa

First look - ja potrettikuvauksen jälkeen palasimme juhlatilaamme, jossa meitä odotti maistraatista tullut vihkijämme ja kaksi ystäväämme, jotka olimme pyytäneet avioliiton virallisiksi todistajiksi. Allekirjoitimme vihkipaperin ja vihkijä varmisti todistajien henkilöllisyyden, ja näin virallinen osuus oli ohi varmaan minuutissa. Sitten muut lähtivät vihkipaikalle, ja minä jäin yksin Ruutikellarin pimeään käytävään odottamaan. Tämä oli jännittävä ja jollain tapaa merkittävä hetki, ja tuntuu varsinkin näin jälkeenpäin tärkeältä, että minulla oli tuollainen muutaman minuutin täysin "yksinäinen" tauko ennen vihkimistä. 

Isäni tuli hakemaan minua ja kävelimme yhdessä vihkipaikkana toimivan Komendantin puutarhan luo. Olimme alusta asti toivoneet ulkovihkimistä, ja puutarhan vinkkasi alkuperäistä hääpaikkaamme Tenalji von Ferseniä esitellyt Suomenlinnan työntekijä. Puutarha sijaitsee aivan Tenaljin vieressä, joten se oli todella kätevä paikka alkuperäisen suunnitelman mukaan, mutta onneksi Ruutikellaristakaan ei ollut sinne kuin muutaman sadan metrin matka. Säätila piti meidät jännityksessä loppuun asti, mutta vihkimisen ajaksi saatiin poutainen sää ja aurinkokin tuli esiin sen aikana!

Kaasot odottivat meitä puutarhan ulkopuolella (tarhaa ympäröi aita ja syreenipensaita, joten vieraat eivät nähneet tuloamme). Tässä kohtaa päivää minua jännitti eniten. Sitten merkki annettiin ja häämessuilta bongaamani yhtye Trio Lyhty alkoi soittaa sisääntulomusiikkiamme eli Enyan May It Be -kappaletta, joka on tuttu Taru sormusten herrasta -elokuvista. Tuo kappale on herkistyttänyt aina kun olen kuullut sen häiden jälkeen, ja se onkin noussut minulle häämusiikeista tärkeimmäksi esim. häätanssin sijaan. Kaasot astelivat puutarhaan ja minä seurasin isäni kanssa. Olin häissä valtaosin nauravaisella mielellä, mutta kun kävelin "alttarilla" odottavaa Charlieta kohti, silmäni kyllä kostuivat.

Vihkijä oli lähettänyt meille virallisen vihkikaavan sekä pari ehdotusta vihkipuheesta, mukaanlukien hänen aiemminkin käyttämänsä englanninkielisen puheen. Koostimme itse näiden perusteella toivomamme vihkipuheen ja kirjoitimme lisäksi omat alkusanat sekä suomeksi että englanniksi. Vihkijä puhui siis molemmilla kielillä läpi tilaisuuden ajan.

Kirjateeman mukaisesti vihkimisessä kuultiin kaksi luentaa, joista molemmat olivat pätkiä romaaneista. Ensin ystävämme teatterikerhosta luki englanniksi pätkän Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, minkä jälkeen serkkuni luki suomenkielisen kappaleen Minna Rytisalon Rouva C. -romaanista. Ylpeys ja ennakkoluulo oli meille molemmille selkeä valinta englanninkieliseen tekstiin, mutta suomenkielistä mietin pidempään. Halusin sen olevan suomalaisesta kirjasta eikä vain suomeksi käännetystä, mutta minulla ei ole mitään suomalaista ikisuosikkia, josta olisi löytynyt tilaisuuteen sopiva pätkä. Muumikirjoja mietin, mutta nekin on alkujaan kirjoitettu ruotsiksi. Olin jo keväällä tykästynyt Rouva C:hen, ja siinä onkin useita kauniita, myös avioliittoa käsitteleviä kohtia, joista sopiva pätkä lopulta löytyi. Tiesin serkkunikin pitäneen tuosta kirjasta, joten tuntui luontevalta pyytää häntä lukemaan teksti. Oli ihanaa, että niin monella läheisellämme oli rooli jo vihkimisessä.

Luentojen jälkeen oli h-hetken vuoro. Minulle kysymys esitettiin suomeksi ja Charlielle englanniksi. Minusta tämä oli ainoa oikea vaihtoehto, vaikka kumpikin olisi selvinnyt tilanteesta myös toisen kielellä. Sormustenvaihdon ja suudelman jälkeen jäimme hetkeksi kuuntelemaan poistumismusiikkiamme ennen kuin astelimme ulos puutarhasta. Poistumismusiikkina toimi Elton Johnin Can You Feel the Love Tonight, joka on ollut Leijonakuningas-elokuvan myötä elämässäni aina läsnä ja merkitsee minulle paljon. Kun näimme sen Trio Lyhdyn biisilistassa, valinta oli selvä. Oli kiva, että saimme saapumis- ja poistumismusiikkien myötä molemmille tärkeät leffat osaksi seremoniaa.

Odottelimme puutarhan ulkopuolella musiikin loppumista, minkä jälkeen isoveljeni kuulutti meidät uudestaan sisään, ja vieraat puhaltelivat ahkerasti saippuakuplia, jotka kaasot olivat jakaneet ennen tilaisuuden alkua. Kävelimme takaisin "alttarille", jossa vihkijä antoi meille virallisen vihkitodistuksen. Trio Lyhdylle esitettyjen kiitosten ja aplodien jälkeen valokuvaaja otti ohjat käsiinsä ryhmäkuvia varten. Kuvien ottamisen jälkeen lähdimme n. 20-päisen vierasjoukon kanssa kävelemään Ruutikellarille. 

Vihkiminen oli tunteellinen hetki monella tapaa, eikä vähiten siksi, että kukaan Charlien perheestä ei päässyt koronan takia paikalle. Kuten olen aiemmin kirjoittanutkin, tätä ehdittiin (ainakin minun osaltani) itkeä monet kerrat jo kauan ennen häitä, joten meillä oli aikaa hyväksyä tilanne sellaisena kuin se oli. Niinpä asia ei vaivannut itse päivänä, vaan saatoimme keskittyä juhlimaan niiden läheisten kanssa, jotka paikalla olivat. Charlien perhe pääsi kuitenkin onneksi näkemään vihkimisen suorana, sillä eräs ystäväni oli jo aiemmin tarjoutunut kuvaamaan tilaisuudesta livestriimin. Tämä onnistui paremmin kuin kukaan varmaan osasi odottaa, ja suoraa videota katsottiin muistaakseni kahdestakymmenestä eri taloudesta. Olemme todella kiitollisia ystävällemme siitä, että hän mahdollisti Englannin puolen mukanaolon tällä tavoin. 

Hauska jälkeenpäin paljastunut juttu oli se, että Charlie oli kuulemma pyytänyt pikkuveljeäni sormusvastaavaksi vasta viitisen minuuttia ennen seremonian alkua. Alun perinhän Charlien kanssa alttarilla olisivat seisseet bestmanit, mutta kaksi veljeäni toimivat mainioina tuuraajina. Olimme jostain syystä ajatelleet ensin, että vain isoveljeni olisi seissyt edessä, mutta olen tosi iloinen, että Charlie keksi pyytää sinne myös toista veljeäni. Veli itsekin oli kuulemma tyytyväinen, ettei ollut tiennyt tästä ja siten joutunut jännittämään sormusvastuuta etukäteen, mutta oikein mallikkaasti hän homman hoiti!

Sellainen oli siis meidän vihkimisemme! Mikään ei olisi voinut sujua paremmin, ja koko päivän ja sen jälkeenkin kestänyt lämmön tunne siitä, että kaikki vieraamme olivat tosiaan tulleet paikalle meitä varten meitä juhlimaan, alkoi heti kun näin juhlaväen ensimmäistä kertaa vihkimisen alussa.

Kuvat: Marko Laukkarinen

Morsiuspuku ja -asusteet

Hääpuvun etsiminen oli tosi mukavaa puuhaa, ja melkein voisin lähteä niitä uudestaankin sovittelemaan :D En tiedä, onko aika kullannut muistot, mutta en kokenut mitään epätoivoa tai huolta puvun löytämisen suhteen, vaan nautin liikevierailuista ja sovitteluista täysin siemauksin. Yhteensä kävin kuudessa eri pukuliikkeessä, ja jos kiinnostaa nähdä iso liuta hylättyjä vaihtoehtoja, kaikki aiheeseen liittyvät tekstit löytyvät hääpuku-tunnisteen alta. 

Vaikka kuvittelin, että en tiennyt tarkalleen, millaisen puvun haluaisin, niin taisin ehkä kuitenkin tietää. Olen kirjoittanut näin ensimmäisessä hääpukupohdintapostauksessa: Ei-kategoriaan kuuluu olkaimettomuus, merenneitomalli, kaksiosaisuus, kiiltävä satiini, erittäin pelkistetyt puvut, muhkea prinsessahelma ja erilaiset aukot puvun selässä. -- Kyllä-kuvausta täydellisesti vastaisi entisaikoja henkivä, kevythelmainen pitsipuku, jossa olisi pitkät hihat ja mahdollisesti jopa korkea kaulus.

Itse asiassa myös tuon postauksen lopussa olen linkannut puvun, jonka päädyin loppujen lopuksi valitsemaan, nimittäin Enzoanin Leonoran, jota myydään (tai myytiin ainakin silloin) Niinattaressa. Se oli ensimmäinen hääpuku, jota koskaan sovitin - mikä ei tosin kuulosta niin kohtalon saattelemalta, kun ottaa huomioon, että olin ihastunut siihen jo netissä ennen ensimmäistäkään sovituskäyntiä. 

Ensikohtaaminen

Puku ei iskenyt salaman lailla päällä ollessani ja jatkoin coolisti sovittelua, mutta taisin kuitenkin tietää, että palaisin lopulta sen luo. Halusin ottaa ilon irti pukujen etsinnästä ja hakea toki myös vahvoja vaihtoehtoja, mutta mikään muu leninki ei tuntunut vastaavan minua yhtä hyvin. Yksi kaasoistani sanoi ihanasti ja osuvasti, että "puvun pitää sopia luonteeseen". Nuo sanat ovat jääneet mieleeni, ja tein niiden perusteella uskoakseni oikean valinnan. 

Halusin, että puku tekisi ensinäkemältä vaikutuksen, katsoi sitä sitten läheltä tai kaukaa. Monet hääpuvut, joissa on kauniita yksityiskohtia ja jotka ovat läheltä katsottuna mitä upeimpia taideteoksia, näyttävät kuitenkin pienen välimatkan päästä aika samanlaisilta keskenään, koska niistä ei saa pelkän siluetin perusteella kunnon käsitystä. Luulen, että juuri tämä oli minulla ongelmana monen sovittamani puvun kanssa. Pitkähihainen puku oli heti hieman erilainen, ja korkea kaulus vahvisti tätä efektiä. Luulen, että toivomani vintage-tyyli tuli haluamallani tavalla esiin jo ensivilkaisulta.

Ensimmäisestä sovituksesta otettu kuva

Muokkaustyöt tehtiin Morsiusateljee Helmessä, jossa minua palveli ihana Suvi. Puvun kaulusta ja vyötäröä otettiin vähän sisään, hihoja lyhennettiin aavistuksen verran ja helmaa aika paljonkin, sillä käytin matalia kenkiä. Laahukseen jätettiin reippaasti pituutta, mutta siihen tehtiin myös pieni lenkki, jonka avulla helman sai nostettua kiinni nappirivistön alaosaan. Sen teimmekin heti vihkimisen jälkeen.

Puku oli todella mukava päällä ja siinä oli helppo liikkua varsinkin sitten, kun helma oli nostettu. Pitkien hihojen vuoksi se ei ehkä olisi paras valinta hellepäivään, mutta toisaalta kevyt pitsi ei varmaan kuumottaisi liikaa. Meidän hääpäivämme oli poutainen, mutta hieman viileä, ja puku oli siihen säätilaan täydellinen. 

Minulla oli potrettien ja vihkimisen aikana myös pitkä Bianco Eventon huntu, jossa oli alareunassa pitsikoristelu (hunnusta enemmän asiaa täällä). En ollut lainkaan varma, haluaisinko huntua ennen viimeisiä pukusovituksia, jolloin sain kokeilla sellaista puvun kanssa. Olen iloinen, että valitsin sen lopulta, koska kyllähän se toi morsianfiilistä aika lailla. Mielestäni se myös sopi hyvin kokonaisuuteen. Etukäteen ajateltuna olisin mieluiten kiinnityttänyt hunnun kampauksen ylä- enkä alapuolelle, mutta oletettavasti kampaajan mielestä alapuoli oli ainoa kohta, johon sen olisi saanut järkevästi. Ja hyvältä se siinä näyttääkin.

Huntuni on muuten myynnissä, joten jos yhtään kiinnostaa, niin ole ihmeessä yhteydessä!

Koruina minulla oli ainoastaan korvakorut, sillä esim. kaulakorua ei tämä puku tosiaan olisi kaivannut. Nämä Modo Mion riippuvat helmikorvikset olen esitellyt samassa yllä linkatussa postauksessa kuin hunnun, ja sieltä kannattaakin käydä katsomassa niistä tarkempi kuva. Olin niihin tosi tyytyväinen - mielestäni hääpuvun korkean kauluksen kanssa sopikin nimenomaan roikkuvat korut. Harmillisesti häämatkalla toisesta korviksesta irtosi helmi, kun koru putosi laattalattialle, mutta sen saa kyllä liimattua takaisin, kun vain saisi aikaiseksi.

Kengät puolestaan olivat ainoa asuste, jotka eivät menneet ykkösellä maaliin. Ehdin täällä blogissakin jo esitellä yhdet tilatut kengät, jotka päätin ahkeran sisäänajon ja yhden juhlakäytön perusteella hylätä hääkenkinä. Ne eivät vain millään asettuneet jalkoihini hiertämättä, ja vaikka kirpaisi lähteä tilailemaan uusia, päätin kuitenkin ansaitsevani mukavat kengät hääpäiväksi. Löysin Zalandosta luonnonvalkoiset, hieman korimaista materiaalia olevat nilkkaremmikengät, jotka vaikuttivat sopivilta ja maksoivatkin vain parikymppiä. Ostos oli hyvä, sillä olen käyttänyt kenkiä häiden jälkeen useammankin kerran, sekä juhlissa että kesällä arjessa.

Kuva: Zalando

Muita maininnan arvoisia asusteita minulla ei sitten ollutkaan. Minulla oli puvun alla jo valmiiksi omistamani tavalliset ihonväriset sukkahousut ja maailman tylsimmät nudet alusvaatteet, tosin rintsikkakupit olin ostanut juuri hääpuku mielessä. Koska puvun selän pitsistä näkyi hieman läpi, tarvitsin liimattavat rintaliivit pukuun ommeltujen kuppien lisäksi. Sukkanauhaakaan en käyttänyt.

Kaikki hääpäivän kuvat: Marko Laukkarinen

First look -kuvaukset

Iik, onpa jotenkin jännää paneutua taas hääpäivän tunnelmiin! Muutaman päivän päästä olemme olleet jo 4 kk naimisissa, ja vaikka häiden käsittely täällä blogissa on alkanut aika tahmeasti, niin edelleen pyhä tarkoitukseni olisi hoitaa blogi kunnialla loppuun. Kiva, jos jotakuta vielä kiinnostaa seurata, vaikka aikaa itse päivästä onkin jo kulunut pidempi tovi.

Viime tekstissä kerroin hääpäivän aamusta, ja koska ajattelin edetä kronologisessa järjestyksessä, tänään vuorossa first look -kuvaukset. Meille ei ollut mitenkään erityisen tärkeää saada kuvia ensikohtaamisesta, mutta kun halusimme ottaa potretit ajan säästämiseksi ennen vihkimistä, oli luontevaa ikuistaa tuokin hetki samalla. 

Olin nähnyt jossain first look -kuvia, joissa pariskunta seisoo kumpikin omalla seinustallaan jonkin rakennuksen vieressä ja pitelee käsistä kiinni kulman ympäri. Minusta ne näyttivät kivemmilta kuin olkapään koputtelu -kuvat, joten ehdotimme valokuvaajallekin samanlaista järjestelyä. Kuvaaja etsi paikan päältä sopivan seinän, jolle Charlie vietiin valmiiksi odottelemaan. Hän ehti odottaa siellä kuulemma jopa kymmenisen minuuttia sillä välin kun minun pukuani napitettiin ja muita viimeistelyjä tehtiin. Hän oli sitten soittanut pikaisesti vanhemmilleen, jotka eivät koronan takia päässeet paikalle. Tuo on varmasti ollut tärkeä ja jännittävä hetki heille kaikille ja varmaan tunteikaskin. 

Kaasot saattoivat minut paikalle. Tässä vaiheessa taisi kaikkia jännittää!

Kuvaaja ohjasi minut paikoilleni, kun Charliella oli silmät kiinni. Sitten saimmekin alkaa hapuilla toistemme käsiä kulman takaa. Tämä oli todella kutkuttavaa, mutta hetkestä on jäänyt mieleeni myös oma jäykkyyteni ja kameroiden jännittäminen ihan eri tavalla kuin aiemmin sinä aamuna. En oikein osannut keskittyä hetkeen minun ja tulevan mieheni kohtaamisen kannalta ainakaan kunnolla, koska mielessäni oli myös tunne, että tavallaan "esiinnyimme" kameroille. Ja on se kai ymmärrettävääkin, onhan first look -kuvaus nimenomaan lavastettu tapahtuma. Meidän molempien mielestä kuvista tuli kuitenkin ihania, ja olen iloinen, että kohtaaminen on tallennettu. Oli kyllä todella jännittävää odottaa, että Charlie näkee koko häälookini!

 

Seisoimme tuossa aika pitkänkin tovin, kun juttelimme "niitä näitä" mm. nukkumisesta (Charlie oli nukkunut loistavasti, minä en juuri yhtään) pukeutumisesta ja aamun fiiliksistä ylipäätään. Emme saaneet tässä vaiheessa juurikaan ohjeistusta kuvaajilta, vaan he varmaan halusivat nimenomaan tallentaa luonnollista olemusta. 

Minä olisin ehkä kaivannut enemmänkin ohjetta ainakin loppua kohti, kun ajattelin kuvaajien kertovan, milloin täytyy astua esiin kulman takaa. Mutta sitten jossain vaiheessa vain laskettiin kolmeen ja tehtiin se!

Vaikka olinkin nähnyt Charlien asukokonaisuuden etukäteen, oli silti tosi hienoa nähdä se itse hääpäivänä, kun puku sai lopulta "merkityksen". Kohtaaminen oli suuri hetki, mutta toivon silti, että olisin osannut olla jo tuossa vaiheessa vähän rennompi. Kuvissa hermostuneisuuteni ei mielestäni näy, mikä on kuitenkin hyvä juttu. 

Tuon hetken jälkeen päivä tuntui alkavan kunnolla, kun pääsimme vihdoin yhteen ja itse vihkimistä odottamaan.

Näihin kuviin on ihana palata nyt ja muistella tuota hetkeä, jolloin jännittävä päivä oli vasta pääsemässä käyntiin. Jo näistä ensimmäisistä yhteiskuvista mielestäni välittyy iloinen tunnelma, joka on jäänyt mieleen yhtenä tärkeimmistä muistoista koko päivästä!

Suosittelen kyllä first look -kuvien ottamista, mikäli potretit aikoo joka tapauksessa ottaa ennen vihkimistä tai jos kokee olevansa jännittäjäluonne. Ensikohtaaminen alttarilla on myös ihana ajatus, josta jäisi varmasti aika erityyppinen muisto! Luulen, että omalla kohdallani first look oli siksi erityisen hyvä juttu, että olin siinä vaiheessa päivää vielä aika jäässä. Olisi harmi, jos sellainen tunne olisi ollut vihkimisen alkaessa, joten minulle oli ehdottomasti hyvä saada "rentoutumisaikaa" yhdessä Charlien kanssa first lookin ja potrettien muodossa. Kun oli aika aloittaa vihkiminen, aivot olivat jännityksestä huolimatta jo "tottuneet" sen verran, että seremoniasta pääsi nauttimaan kunnolla.

Kuvat: Marko Laukkarinen